Olin eräänä keväisenä päivänä kävelyllä metsässä. Reitti oli tuttu eikä tilanteessa ollut mitään ihmeellistä. Lähestyin yhtä näköalapaikkaa, jossa on penkki. Näin jo kauempaa, että siellä istui joku mies ja sillä oli kaksi koiraa. Tykkään eläimistä ja niinpä niiden näkeminen ei yleensä jännitä mua. Huomasin, että vain toinen koira oli kiinni ja mies räpläsi puhelintaan erittäin keskittyneesti. Kun tulin lähemmäs, niin toisen koiran kiinnostus heräsi. Kävelin polkua pitkin ohittaen näköalapaikan muutaman metrin päästä penkillä istuvan miehen takaa. Kohdalle tullessani koira alkoi haukkua ja juoksi vimmatusti minua kohti. Niinkuin sanoin, en yleensä pelkää koiria tai muita eläimiä, mutta koska oli kyse vieraasta koirasta, joka juoksi epäluuloisen oloisena, haukkuen itseäni kohti, luonnollinen pelkoreaktio käynnistyi välittömästi. Kuitenkin eläinten kanssa toimiminen on tuttua, joten vaistomaisesti pysähdyin paikalleni kuin patsas. Annoin koiralle mahdollisuuden nuuskia. En ottanut minkäänlaista kontaktia koiraan, joka tuli ihan kiinni ja nuuski minua kiinnostuneena. Kun tunsin, että koira irrotti nuuskivan kuononsa itsestäni, jatkoin matkaani enkä vilkaissutkaan koiraan. Kaikki hyvin. Tilanteessa oli kuitenkin omituista se, että penkillä istuva mies, joka selvästi koirat omisti, ei irrottanut koko aikana katsettaan puhelimesta, sanonut mitään tai yleensäkään reagoinut tilanteessa millään lailla. Itse olisin samassa tilanteessa miehen asemassa toiminut eri tavalla, mutta jokainen tyylillään...
Kuvaamani tilanne oli siis hämmentävä, mutta heti sen jälkeen ymmärsin, että se kertoo jotakin oleellista pelosta. Kun huomaamme jonkin asian tai tilanteen nostattavan meissä pelkoa, niin meillä on kaksi vaihtoehtoa toimia: taistele tai pakene. Tai niinkuin sen omin sanoin sanoisin: kohtaa tai pakene. Kohdatessani tuon tilanteen vieraan koiran kanssa minullakin oli nämä kaksi vaihtoehtoa toimia. Jotenkin vaistomaisesti huomasin valitsevani kohtaamisen. Jos olisin kyseisessä tilanteessa paennut eli juossut koiraa karkuun, niin luultavasti olisin vain pahentanut tilannetta. Mahdollisesti koira olisi lähtenyt juoksemaan perääni, koska pakenemiseni olisi herättänyt sen kiinnostuksen entisestään ja se olisi epäillyt, että on syytä juosta perään. Vaikka olisihan tilanne toki voinut jotenkin muutenkin mennä... Kuitenkin, koska pysähdyin ja ns. "kohtasin" pelon kohteen, niin koira huomasi etten ole vaarallinen tai edes epäilyttävä ja sain mennä.
Miten tämä sitten liittyy meidän jokaisen arkeen? Jokainen meistä kohtaa monta kertaa arjessaan pelottavia tilanteita ja asioita. Joku pelkää ihmisjoukkoja tai sosiaalisia tilanteita..hämähäkkejä...tietyn ihmisen kohtaamista...elämänmuutoksia...lääkäriin menoa...sairastumista jne. Kuka mitäkin. Kuitenkin kaikissa niissä tilanteissa on aina kaksi vaihtoehtoa: kohtaa tai pakene. Jos jatkuvasti pakenemme pelkomme kohteita, niin elämämme tulee rajatummaksi. Jos esimerkiksi ihminen pelkää sosiaalisia tilanteita, niin jatkuvasti niitä tilanteita pakenemalla ja välttämällä, hän ei voi kohta mennä enää ovesta ulos, jolloin kaikkien asioiden hoitaminen ym. muodostuu erittäin vaikeaksi. Pelko on jokaisen luonnollinen reaktio, tunne, jonka tehtävänä on myös suojella meitä. Joskus se kuitenkin paisuu liian suureksi, rajoittavaksi tekijäksi. Pelon kohteen kohtaaminen ei ole helppoa. Se voi aiheuttaa ylimääräisiä sydämentykytyksiä, hikoilua, huonovointisuutta, käsien tärinää jne. Voimme kuitenkin hallita pelkoa ja ahdistusta, sillä pelon ei kuulu hallita meitä. Kuvaamassani tilanteessa en ollut lainkaan varma, etteikö koira voisi tarttua hampailla lahkeeseeni tai kaataa minut kumoon. En tuntenut koiraa tai tiennyt, mitä tilanteessa tulee tapahtumaan, mutta pelon kohtaaminen oli loppujen lopuksi järkevä vaihtoehto.
Koira- esimerkkini on nyt tietysti hyvin pientä johonkin suurempiin pelkoihin verrattuna. Väitän kuitenkin, että pelon kohtaaminen on usein järkevämpi vaihtoehto kuin pakeneminen. (Ja nyt puhun arkipäiväisistä tilanteista, en jostain leffojen takaa-ajoista..) Siitä, miten pelottavissa tilanteissa ahdistustaan voi hallita ja rauhoitella itseään voisin kirjoittaa taas oman tekstin, joten en ala sitä tässä avaamaan kunnolla. Sen sanon kuitenkin, että aina ahdistavissa tilanteissa pyri kääntämään ajatuksesi pois ahdistuksen kohteesta. Usein kohtaamalla pelkomme, voimme huomata pelon myöskin laantuvan. Pelon olemassaolo on hyvä tunnistaa ja myöntää itselleen. Kohtaamalla pelon, se muuttuu pienemmäksi eikä hallitse elämäämme enää samalla tavalla. Muista aina, että pelko on luonnollinenja inhimillinen tunne! Jokainen meistä kokee joskus pelkoa. Sen ei kuitenkaan kuulu olla elämäämme rajoittava asia. Pelon kanssa voidaan työskennellä ja opetella elämään, niinkuin sanotaan, pelosta huolimatta.
Hyvää, pelottomampaa viikonloppua kaikille! :)
